Juulia Jylhävä - Stressi ja biologinen vanheneminen – murentaako mieli kehoa?
Stressi on arkipäivää jokaiselle meistä. Se voi olla hetkellistä painetta ennen tärkeää esiintymistä, kroonista huolta läheisistä tai jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta työelämässä. Lyhytkestoinen stressi voi parhaimmillaan terästää ja auttaa suoriutumaan, mutta pitkittyessään se muuttuu elimistöä kuluttavaksi voimaksi. Yhä useammat tutkimukset osoittavat, ettei stressi jää vain kokemukseksi mieleen – se muuttaa myös elimistöämme solutasolla ja voi kiihdyttää biologista vanhenemista.
Biologista vanhenemista voidaan pitää hitaana mutta vääjäämättömänä rapistumisen prosessina, joka näkyy lopulta kaikissa elimissä ja kudoksissa. Tyypillisesti se alkaa näkyä jo kolmenkymmenen ikävuoden tienoilla ja etenee keskimäärin 1 % vuosivauhdilla. Käytännössä tämä tarkoittaa, että muun muassa sydän, aivot, lihaksisto ja immuunijärjestelmä menettävät toimintakykyään pikkuhiljaa. Jokainen meistä vanhenee, mutta tahti vaihtelee yksilöiden välillä – ja juuri stressi näyttää olevan yksi tekijöistä, joka kiihdyttää tätä sisäistä kelloa.
Biologista vanhenemista voi mitata niin solutasolla kuin elinten ja systeemien sekä koko elimistön tasollakin. Tunnetuimpia solutason mittareita ovat telomeerit ja epigeneettiset kellot. Pitkäkestoinen psykologinen stressi on yhdistetty nopeampaan telomeerien lyhenemiseen ja epigeneettisten kellojen kiihtyneeseen tikittämiseen– aivan kuin stressi kuluttaisi soluja nopeammin kuin niiden normaali elämänkaari edellyttäisi.
Telomeerit ja epigeneettiset kellot kertovat kuitenkin vain osan totuudesta. Gyllenbergin säätiön rahoittamassa hankkeessa tutkimme miten stressi – sekä itse koettu että stressiperäisten häiriöiden diagnooseina todettu – on yhteydessä biologiseen vanhenemiseen elimistössämme. Käytämme useita eri mittareita soluista kudoksiin ja koko yksilön biologian kattaviin. Tutkimme myös ovatko yhteydet kausaalisia eli kiihdyttääkö stressi itsessään biologisten kellojen tikittämistä vai aihettaanko sen jokin muu stressin kanssa samaan aikaan osuva tapahtuma. Lisäksi koulutamme tekoälymallia potilastietojärjestelmien vapaatekstikirjausten perusteella, jotta voisimme tunnistaa psykologisen stressin ilmentymät paremmin myös terveydenhuollossa.
Aloitimme projektin analysoimalla miten terveydenhuollossa rutiininomaisesti mitatut laboratorioarvot reagoivat stressiin. Käytössämme oli laajalti mittauksia veren rasva-arvoista, tulehdusmarkkereihin ja elektrolyytteihin, ajalta ennen stressihäiriön diagnoosia sekä sen jälkeen. Tutkimme myös, voisiko näiden mittausten perusteella ennustaa stressiperäisten häiriöiden ja oireiden (ICD-10 diagnoosikoodit F43, Z73.0, Z73.3) puhkeamista lähitulevaisuudessa. Yllätykseksemme havaitsimme, että useissa laboratorioarvoissa oli erilaisia kehityskäyriä sen mukaan, kehittyikö potilaalle stressihäiriö (Kuva 1). Esimerkiksi hemoglobiinin, LDL- ja HDL-kolesterolin sekä natriumin ja kaliumin pitoisuudet erosivat merkitsevästi verrokeista (Kuva 1) ja ennustuvat stressiperäisen häiriön puhkeamista seuraavan vuoden sisällä. Mahdollisesti samaan aikaan ilmaantuvat somaattiset sairaudet eivät selittäneet yhteyksiä. Olimme yllättyneitä myös siitä, miten vähän aiempaa tutkimusta aiheesta oli tehty. Hypotalamus–aivolisäke–lisämunuaisakselin aktivoitumisen ja kortisolin erittymisen lisäksi emme kovin hyvin ymmärrä mihin kaikkialle stressin biologiset vaikutukset ulottuvat. Tätä ymmärrystä pyrimme kasvattamaan Gyllenbergin säätiön rahoittamassa tutkimuksessa.
Kuva 1. Laboratorioarvojen kehitys ennen stressihäiriön diagnoosia. Verrokit edustavat tapausten kanssa samanlaisia ikä- ja sukupuolijakaumia.
Jos stressi osoittautuu itsenäiseksi ja kenties kausaaliseksi riskitekijäksi biologisen vanhenemisen taustalla, on aiheellista miettiä myös yhteiskunnan tasolla, miten stressin tuomia haittoja voisi torjua. Stressihän ei ole pelkästään yksilön sisäinen kokemus, vaan siihen vaikuttavat myös sosiaalinen ympäristö, elämänhistoria ja resilienssi eli kyky selviytyä vastoinkäymisistä. Esimerkiksi pitkäaikainen köyhyys, varhaisen elämän traumat ja syrjintä ovat omiaan lisäämään psykologista stressiä. Tarinan ei kuitenkaan tarvitse olla pelkästään synkkä. Tutkimukset osoittavat, että soluja voi myös suojata stressin haitoilta. Näin ollen stressiin puuttuminen ei ole vain oireiden lievittämistä, vaan potentiaalisesti keino hidastaa ennenaikaista biologista vanhenemista ja kaventaa terveyseroja väestön tasolla.
Juulia Jylhävä
Tutkimusryhmän johtaja, dosentti
Tampereen yliopisto
